Kukaan ei koskaan kerro siitä silloin, kun tilanne on päällä. Silloin, kun tsunami vyöryy kohti ja jäät sen jalkoihin. Kun sydän hakkaa itseään rinnasta läpi ja korvissa kohisee ja huimaa. Kaikki kertovat vasta sitten, kun uupumus on selätetty.
Tämä syksy on ollut aiempia helpompi. Mieli on ollut valoisa. Kirkasvalolamppu on palanut joka aamu useamman tunnin. Olen pysynyt erikoisruokavalion rajoissa ja vatsa on muistuttanut olemassaolostaan vain silloin, kun tarkkaavuus syömisen suhteen on herpaantunut. Olen nukkunut suhteellisen hyvin, vaikkakin useammin unilääkkeen avulla kuin luomusti. Sports Trackeriini on kertynyt vuoden aikana lähes 700 käveltyä kilometriä ja 108 tuntia liikuntaa. Se on ennätysmäisen paljon, kun vertaa edellisen vuoden 210 kilometriin ja 36 tuntiin. Olen pyörittänyt kokopäivätyön ohessa arjen kauppakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset, harrastuskuljetukset, oman yhdistysharrastuksen ja opiskelun. Samaan aikaan olen tehnyt ihan hitokseen töitä itseni kanssa.
Kaikista korjausliikkeistä huolimatta näin sen horisontissa jo kaukaa. Valmistauduin sen tuloon, sillä aavistin jo muutama viikko sitten aallon kokoavan voimaansa. Päätin että tällä kertaa se ei kuitenkaan veisi minua kokonaan.
”Olette soittaneet sairaanhoitajien puhelinpalveluun. Mikäli haluatte, että teille soitetaan takaisin numeroon josta soitatte, painakaa numeroa yksi. – – Kiitos soitosta, kuulemiin.”
Koska muut eivät kerro, minä kerron.
Välähdyksiä 